Pääsivu

Ajankohtaista

Galleria

Hallitus

Sukututkimus

Historia

Hyvät sukulaiset, arvoisa juhlaväki Mistä me oikein olemme kotoisin? Raimo Rantanen kirjoittaa ansiokkaassa sukututkimuksessaan, ettei ole pystynyt jäljittämään Olavi Matinpojan ja Kaisa Erkintyttären jälkiä Korpilahden Hirvimäkeä pidemmälle. Mistä esivanhempamme sinne ilmestyivät? Keitä heidän vanhempansa, esivanhempansa ja esi-esivanhempansa olivat? Jäljet päättyvät vuoteen 1770, koska kirkonkirjat ovat kadonneet. Olen viettänyt kesää Muuratjärven rannalla Muuramessa, en siis kovinkaan kaukana Olavin ja Kaisan kodista Korpilahden Hirvimäestä. Olen tuijotellut järvelle, surfaillut internetissä ja leikitellyt eräällä ajatuksella: voisiko nykyteknologia tarjota osaratkaisun arvoitukseen? Yhdysvaltalaisesta internet-palvelusta 23andme.comista voin tilata mökilleni koeputken. DHL:n lähettipalvelu tuo sen pihaan. Sylkäisen putkeen, palautan sen tiukkaan suljettuna biovaarallisena pakettina, ja parin viikon mistä päin maailmaa saan salasanat internet paveluun. Siinä kerrotaan geneettiseen analyysiin perustuen, mistä me Olavin ja Kaisan jälkeläiset noin pitkässä juoksussa olemme kotoisin – tämä analyysi ulottuu jopa kymmenien tuhansien vuosien taakse ja kertoo, kuinka paljon meissä on esimerkiksi eurooppalaista ja kuinka paljon aasialaista alkuperää. Palvelu etsii myös henkilöitä jotka ovat geenien perusteella sukulaisiamme. Jos esimerkiksi Yhdysvalloista sellainen löytyy, nettipalvelu syöttää meitä nimettöminä yhteen, ja jos annamme kummatkin luvan, voimme keskustella nimillä ja kutsua heidät vaikka seuraavaan sukukokukseen. Näin tiedossa oleva sukumme piiri laajenee. Raimo Rantasen tutkimuksessahan Amerikkaan muuttaneita ei ollut mahdollista tutkia, joten mahdolliseen uudistettuun laitokseen voitaisiin ottaa geenitestillä ryyditetty uusi kierros. En ole uskaltanut vielä tehdä testiä, sillä siinä on myös pelottavia puolia. Testissä kerrotaan myös, mitä vaarallisia tautigeenejä kannan ja kuinka paljon normaaliväestöä suurempi ennenaikaisen kuoleman todennäköisyys minulla on. Mutta yhtä kaikki, teknologia on tuonut meille yhä enemmän mahdollisuuksia tietää juuristamme ja tuo meitä yhteen ennennäkemättömällä tavalla. Perustin kevällä serkussarjamme kesken isoäitini isän Robert Ruthin nimeä kantavan Facebook-ryhmän. Levitin siellä joitain vanhoja valokuvia ja keskustelimme aiheesta. Ilmeni, että monet kaipasivat lisää tietoa suvun historiasta ja perinteestä ja merkkihenkilöistä. Keitä esivanhempamme oikeastaan ovatkaan? Ilmeni, että Facebook oli aika hyvä tapa välittää tietoa myös suvun kesken. Voisin varmaan sanoa tämän, vaikka en olisikaan vuorovaikutteisen median ammattilainen. Taitaa olla niin, että osa täälläkin olijoista tuli paikalle ainakin osittain tuosta ryhmästä saadun tiedon kautta. Teknologia siis auttaa ja yhdistää. Mutta samalla se erkaannuttaa meitä toisistamme. Työstä on tullut puurtamista digitatalisten päätelaitteiden kanssa. Tiedämme yhä enemmän yhä vähemmästä, ja tuijotamme koneita vuorokaudet läpensä. Elämme maailmassa jossa yksinäisyyttä on enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin. Työt eivät enää ole fyysistä kontaktia vaativia ryhmätöitä. Joillakin vapaa-aikakin on siirtynyt digitaaliseksi. Sosiaalisten kontaktien luomiseen on nähtävä erityisesti vaivaa. Uskon, että sukuun kohdistuva kiinnostus kertoo osaltaan siitä, että ihmiset oivaltavat tämän. Kuulemma noin 200 000 ihmistä tutkii sukua tieteellisenä harrastuksena. Arvostan suuresti esimerkiksi sitä työtä, jota Raimo Rantanen on tehnyt Olavi Matinpojan ja Kaisa Erkintyttären suvun vaiheiden kartoittamiseksi. On tärkeää, että meillä on tälläinen tanakka faktapohja johon nojata. Minusta tuntuu, että suurten ikäluokkien väistyessä etsitään myös uusia tapoja, joilla osallistua suvun yhteisen tarinan eteenpäin viemiseen. Mitä me loput viitisen miljoonaa suomalaista voimme tehdä? Miten voimme osallistua suvun perinteiden ja eteenpäin vientiin ja tutkimiseen? Muutama viikko sitten kävimme vierailulla jo edesmenneen isoäitini Eeva Vuorisen sisarusten Hilkka ja Sirkka Routin luona. Heidän isänsä oli jyväskyläläinen kauppias Robert Ruth, joka puolestaan oli Olavin ja Kaisan toiseksi nurimman tyttären Marian jälkeläisiä, syntynyt Jämsässä 1854. Robert Ruth perusti nimeään kantavan tukkukaupan ja leipomon, joka vieläkin harjoittaa ravintolatoimintaa ja autokauppaa ja on sitä kautta yksi Keski-Suomen vanhimpia yrityksiä, pian 130-vuotias. Raimo Rantanen ehkä osaa vastata tähän arveluuni paremmin, mutta luulen, että tuon aikakauden sukulaisistamme Robert Ruth oli sikäli poikkeuksellinen hahmo, että hän harjoitti toimintaa jota nykyään kutsuttaisiin ehkä globaaliksi kasvuyrittäjyydeksi ja menestykin siinä varsin hyvin. Ruthin tyttäret, 1916 syntynet pirteät neidit lähestyvät siis sadan vuoden ikää mutta asuvat vielä varsin hyväkuntoisina kotonaan, vierekkäisissä rivitaloasunnoissa. Olin pyytänyt saada tulla tervehdyskäynnille, koska halusin esitellä heille vaimoni ja kaksivuotiaan tyttäreni Elsan. Samalla olin kyllä salaa varsin kiinnostunut heidän tarinoistaan. Toimittajana ja kirjojakin kirjoittaneena tiedän että mikään ei ole antoisampaa kuin hyvämuistisen tervaskannon kanssa jutteleminen. Parituntinen olikin muistojen ja tarinoiden ilotulitusta. Kyselimme heidän elämästään 1920-30-ja-40-luvun Jyväskylässä ja isoäitini isän Robert Ruthin kauppiaskodissa Jyväskylän Yliopistonkadun ja Kilpisenkadun kulmassa. Oli tavattoman kiinnostavaa kuulla, millaista elämä nuorten tyttöjen silmin liki sata vuotta sitten oli. ”Me elimme kuin paratiisissa. Ei ollut minkäänlaisia murheita, ja ajattelimme, että niin kestää aina ja ikuisesti”, Hilkka Routti sanoi. Elämä varsin vauraan kauppiaskodin porttien suojassa oli suojattua ja turvallista. Kauppiastalon pihapiirin sisällä elettiin omassa suljetussa maailmassaan eläimineen, palvelusväkineen.  Kodin hyvinvoinnista huolehtivat myös sisäköt, jotka olivat tytöille kuin sisaruksia. - Bertta, Miina, Kerttu - kaikki muistettiin nimeltä. ”Kun he menivät naimisiin, oli kuin sisar olisi pois lähtenyt,” Hilkka Routti muisteli. ”Emme olisi saaneet mennä kadulle ollenkaan, mutta kuitenkin menimme”, Sirkka Routti muistelee elämää 20-luvun alussa, jolloin he olivat alle 10-vuotiaita. Toisaalta lapset eivät ilmiselvästi olleet mitään yhteiskunnan ylimpiä kruunuja. Kun ohi kulki rouva Fredrikson, jyväskyläläisen hattutehtailijan vanha rouva, näky oli Sirkka Routin mukaan ”kuin kuningatar olisi ohi kulkenut, niiasimme niin syvään kuin osasimme”. Hilkka Routti kertoi pyynnöstäni myös liikemieskodin tavoista. Harvinainen herkkuhetki oli kun isä Robert paistoi liikehuoneistossa hiilillä perunoita, niitä syötiin voin kanssa. Kauppias Ruth oli itseoppinut urkuri, jolla oli tapana ennen ateriaa laulattaa perheellä virsi. ”Isä kun tuli syömään, oli harmooni, joka nyt on kristillisellä opistolla, isä meni soittamaan joka aterialla jonkun virren ja lauloikin.” Sunnuntaisin hän vei koko perheen kaupunginkirkkoon etupenkkiin. Hän oli, ehkä ajan tavan mukaan turvallinen mutta myös ankara persoona ”Isän ei tarvinnut sanoa mitään, hän vain vilkaisi”, Hilkka Routti sanoi. Erityisen mieleenjäävää oli Hilkka ja Sirkka Routin kuvaus kauppiasperheen ja työntekijöiden suhteesta: ”Se ei ollut sellaista kuin nykyään, että työntekijä vain tekee työnsä, vaan siinä oli se yhteys. Hyvin voimakas tunneside puolin ja toisin.” ”Tapaninpäivänä tarjottiin koko henkilökunnalle jouluruoat. Se kuului meidän Jouluun että kaikki kutsuttiin. Olipa syntymäpäivät tai mitkä tahansa.” Hilkka Routti sanoi. Miksi puhun 90 vuoden takaisista isoäitini perheen lapsuuden kokemuksista, jotka tunnen vain kertomusten kautta? Olen näitä tarinoita omalta isoäidiltänikin hänen elinaikanaan kuullut, mutta eivät ne ole muuttuneet omiksi muistoikseni. Mutta se ei olekaan tärkeää, kuka asiat on alun perin kokenut. Minusta olisi tärkeää, että juuri tällaista sukuhistoriaa välitettäisiin sukupolvelta toisella; että vanhemmat ihmiset kertoisivat miten ennen oli. Ne muuttuvat tavallaan suvun yhteisiksi tarinoiksi. Aikanaan kerron ne omalla tyttärelleni. Tällaisia tarinoita ei saa edes museoista, niin eläviä ja vaikuttavia ne ovat kun ne tulevat vanhan ihmisen suusta. Historia on jonkinlaista aaltoliikettä, ja meillä on taipumus mennä ääripäästä toiseen. Ihmisluonne on sellainen. Se, mikä hetki sitten oli arvokasta, on seuraavassa sukupolvessa yhtäkkiä unohdettua tai jopa pilkattua. Ja siitä syntyvät pahimmat virheet. Minusta tuntuu, että kaksostytöt HIikka ja Sirkka Routti kuvasivat sellaisia nuoruutensa arvoja ja välittämistä, jotka Suomessa ja Euroopassakin juuri nyt tarvittaisiin. Sellaisia, joita kaivataan ja etsitään, mutta joista ei oikein edes tiedetä missä ne ovat. Luemme uutisista, kuinka suurten yritysten johtajat käyttävät asemaansa hyväkseen saadakseen itselleen ansiottomia etuja ja irtisanovat samalla työntekijöitään. Harvoin saamme lukea sellaisista Hilkan ja Sirkan kuvaamista yritysjohtajista, joissa huomioivat jokaisen työntekijänsä syntymäpäivän tai kutsutaan koko henkilöstö tapaninpäivänä syömään. Yhä vähemmän on sellaisia yrityksiä, joissa palvelussuhteet ovat elinikäisiä. Harvoin yritystä kuvataan tällä tavoin perheenoomaiseksi. Harvoinpa kuulemme yritysjohtajasta, jolla on tällainen uskonnollinen vakaumus, ja joka kytkee sen osaksi liiketoimintansa arvoja. Robert Ruthin säilyneessä kirjastossa on runsaasti uskonnollista ja eettistä kirjallisuutta, jota hän on lukenut alleviivaten. En tietenkään halua ihannoida aikaa joka oli monin tavoin puutteellista ja vaikeaa; osin työntekijöistä ja omasta väestä pidettiin huolta varmasti olosuhteiden pakosta. Ei ollut sosiaaliturvajärjestelmää, eläkkeitä eikä työttömyysturvaa. Yrittäjänä tiedän, että hieman nykyistä pienempi painolasti pakollisia sosiaalisia velvollisuuksia myös varmaankin helpotti työllistämisessä alkuun pääsemistä. Suku ja perhe olivat ihmisten pääasiallinen tukiverkosto. Jos koti oli hyvinvoiva, sen porttien suojissa – Hilkka ja Sirkka Routin tapauksessa varsin konkrettisestikin – voitiin elää aika suojattua elämää. Mutta olisiko niin, että oma aikamme ei olisikaan hirveän kaukana siitä ajasta, jossa suurin osa sukumme historiasta on elänyt? Vastuu hyvinvoinnista onkin perheella, suvulla ja lähipiirillä. Olemme jo kolme vuotta seuranneet talousjärjestelmän ja valtioiden velkaantumisen ympärille kietoutuvaa kriisiä. Yhtäkkiä valtiot näyttävätkin olevan monessa maassa konkurssikypsiä. Hyvinvointijärjestelmät maksetaan velalla, joka on tulevien sukupolvien hyvinvoinnista pois. Osittain näin on siksi, että pankkien aiheuttamat monimutkaiset velkainstrumentit ovat aiheuttaneet pysyvältä vaikuttavan epäluottamuksen myös valtioiden kykyyn selvitä veloistaan. Olipa syy mikä hyvänsä, vaikuttaa siltä, että olemme menossa kohti askelta ohuempia hyvinvointijärjestelmiä ja suurempaa yksilöiden ja perheiden vastuuta. Voisiko olla, että kiinnostus sukuun kumpuaa osittain tästä samasta kriisistä? Kun valtio ei enää turvaa elämäämme samalla tavallamme kehdosta hautaan kuin sodanjälkeisinä vuosina opimme luottamaan, käännymme sen instituution puoleen, joka vuosituhansien halki on sulkenyt meidät syliinsä: oma perhe ja suku. Helsingin Sanomien kolumnisti kuvaili tätä ilmiötä jo pari vuotta sitten hieman ironisesti tähän tapaan: ”Lama laskeutuu koteihin. Sukututkimuksen suosio nousee, joukkopako luterilaisesta kirkosta laantuu, hiljaisissa kodeissa räntäsateen keskellä syödään Fazerin sinistä ja luetaan vanhoja aikakauslehtiä.” No, kolumnisti hieman kärjisti, niin kuin meillä toimittajilla on tapana, mutta monessa mielessäni hän oli mielestäni oikeassa. Suku ja perhe on turvapaikka keskella melskeistä maailmaa. Eikö tietynlaisesta juurien hakemisesta ole muutenkin merkkejä? Ajatellaanpa vaikkapa mökkikulttuuria. Eikö sen valtava suosio kerro muustakin kuin vain siitä, että sateessa grillaaminen olisi erityisen hauskaa? Kesät ja mökkeily ovatkin varmaan yksi tavallisimmista tavoista, joilla sukuyhteyksiä edelleen ylläpidetään. Suomi kaupungistui yhtenä viimeisistä maista Länsi-Euroopassa. Se on merkinnyt sitä, että monelle kaupunkiin muuttaneille on jäänyt kotitaloja ja -tiloja maalle. Näitä juuria lähdetään sitten verestämään hoitamaan järvisen Suomen niemiin ja saarelmiin. Upotamme näihin tukikohtiin valtavat määrät aikaa ja rahaa ja vaivaa. Mökit ovat kuin pieniä kartanoita tai sukutiloja, omia itsellisiä valtakuntia. Elämme kuukauden aikana vuodessa ikään kuin toisen elämän, jonka aikana perhe ja suku ovat taas tärkeitä. Pidämme huolta toisistamme,  laitamme ruokaa. Kutsumme sukulaisia kylään, kaasugrilli tuo kotilieden lämpöä. Mökillä imitoimme niitä töitä, joita sata vuotta sitten miltei kaikki Olavin ja Kaisan jälkeläiset tekivät elääkseen. Pilkomme puita kirveellä, sahaamme moottorisahalla, tyhjennämme huussin, kalastamme mudan makuisia lahnoja, jne. Kutsumme näitä harrastuksiksi, mutta mielestäni niillä on myös tärkeä identiteettiin liittyvä merkitys. Ne kertovat itsenäisyydestä, vauraudesta ja oman tilan hallinnasta. Vaikeina aikoina on aina jäänyt eloon se, jolla on maata. Ja vaikkei nykymaailmassa kyse olisikaan konkreettisesti eloonjäämisestä, yhä monimutkaisemmaksi käyvässä maailmassa on tärkeää, että voimme kiinnittyä johonkin konkreettiseen, joka kestää esimerkiksi euron romahduksen tai subprime-johdannaisten aiheuttaman valtiontalouden kriisin. Olen tarkkaillut omaa elämääni tästä näkökulmasta hieman hyvittuneena. Juurten etsiminen kanavoituu minulla kasvien viljelyyn pienellä kaistaleella espoolaiskotimme pihalla. Ostin tomaatintaimen. Koska kesäloma tuli projektin väliin, kuljetin tomaatintaimen kaupunkikodistamme Espoosta mökille Muurameen auton takapenkillä. Tiistaina lähdemme takaisin Helsinkiin. Tähän mennessä kypsäksi asti on tullut neljä kirsikkatomaattia. Loput lähiruokamme raakileet tulevat siis matkustaneeksi kuusisataa kilometriä ja nähneeksi mukavia maalaismaisemia. Melkoinen vaiva muutaman tomaatin tähden, eikä missään suhteessa tomaatin hintaan, mutta kertonee siitä, kuinka tärkeitä juuret ovat. Haluaisin vielä lopuksi palata Muuratjärven rannalle. Pohdin alussa geenitestiä ja nykyteknologian mahdollisuuksia laajan sukuhistoriamme selvittämisessä. Tällaisesta testistä olisi varmasti iso apu, se olisi huippumielenkiintoista, ja kenties teenkin sen - jos uskallan. Sillä on kuitenkin vain rajallinen merkitys. Ihmisen tärkeimmät ja elämää muovaavimmat kokemukset syntyvät yhteydessä lähimpiin ihmisiin, perheeseen ja sukuun. Ne ova myös kiinnittyneitä paikkaan. Tämä on oivallettu lauluissa ja runoudessa. Niissä paikka ja suku kiinnittyvät toisiinsa.   ”Vanha Korpilahti”   Hartain äänin soivat kellot kylät pienet siunaten On kuin jostain vielä kuuluis kaiku isäin askelten (Vilho Rantanen)   Tai   Keski-Suomen kotiseutulaulu   Täällä on naapuri heimoni verta, täällä on ystävä voittamaton. Tänne, ah, tänne on kaipaus kerta; täällä on kaikki mi kallista on! (Martti Korpilahti)   Naapuri on samaa heimoa kuin me, isän askeleet kuuluvat kylän raitilla. Kaipaus paikkaan ja sukuun kytkeytyvät erottamattomasti yhteen. Juuret eivät ole vain abstrakti käsite, vaan ne kasvavat konkreettisesti jossain paikassa. Mutta onko tällaisella puheella mitään arvoa nykymaailmassa, jossa ihmiset liikkuvat suihkukoneen nopeudella ympäri maailmaa työn ja toimeentulon perässä? Tässä käännyn meidän kaikkien aikuisten puoleen, jotka kannamme mukanamme vuosikymmenien- ja satojen muistitietoa, tapoja ja perintöä. Me emme tiedä, millaiseksi maailma muuttuu ja mihin Olavi Matinpojan ja Kaisa Erkintyttären jälkeläiset kiinnittyvät ja juurtuvat. Mutta ellemme me pidä suvun ja perheen historia elävänä ja välitä sitä sukupolvien yli joka päivä, kukaan muukaan ei sitä tee. Kun lapsena ajoimme mökille, kesän merkki oli se kun järvi pilkisti puiden lomasta. Hyppäsimme ulos autosta, riisuimme kengät ja juoksimme nurmikkolle ja rantaan. Jalkapohjamme koskettivat sitä maata josta olimme kotosin. Suku olivat ne ihmiset jotka olivat välittömästi läsnä: isovanhemmat ja serkukset, jotka olivat valmiit kokoontumaan yhteen ja antamaan toisilleen aikaa, elämään yhdessä ja vähän sietämäänkin toisiaan. Näiden hetkien merkitys ei vähene. Siellä, missä niitä annetaan, ovat meidän juuremme ja meidän sukumme.