Hyvät sukujuhlan osanottajat, hyvät sukulaiset
Tällaisten
tilaisuuksien peruslaatuun kuuluu katsella historian suuria kaaria. Meillä on
tänään hyviä syitä ajatella, että Suomi on yksi maailman moniarvoisimmista
yhteiskunnista. Meillä ei ole poliittista väkivaltaa, ei mielipidevainoja,
vangitsemisia tai oikeudenkäyntejä. Eikä terrorismia. Sodan jälkeisen Suomen
hallituksessa ovat istuneet niin vasemmistolaiset kuin oikeistopuolueetkin.
Lamasta huolimatta me puhumme perustellusti suomalaisesta talouden menestystarinasta.
Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee myös kansainvälisessä katsannossa melko
kohtuullinen tasa-arvo. Yhteiskuntien kehittyneisyyttä mitataan erilaisin
mittarein. Muuan keskeinen väline on Sen-indeksi, joka ottaa huomioon toisaalta
maan bruttokansantuotteen ja toisaalta sen jakautumisen kansalaisten kesken,
ns. sosiaalisen tasa-arvon. Tällä mittarilla kaikki Pohjoismaat ovat maailman
huipulla, kun esimerkiksi Yhdysvallat, joka on toisena Norjan jälkeen bruttokansantuotteella
per capita mitattuna, putoaa kauas eurooppalaisten maiden taakse, kun otetaan
huomioon myös varallisuuden jakautuminen.
Miten
tähän on päästy? Yksi keskeinen tekijä on se, että suomalainen yhteiskunta on
useamman eetoksen yhteispeliä. Eetoshan tarkoittaa sellaisia pitkäjännitteisiä
henkisiä pyrkimyksiä, jotka ohjaavat ihmisiä heidän käytännön teoissaan ja
toimissaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa on vaikuttanut kolme keskeistä
eetosta: kapitalismin henki, sosialismin utopia ja vapaan talonpojan idea. Kapitalismin
henkeä on viljellyt erityisesti yrittäjäväestö ns. porvaristo, sosialismin
utopiaa työväestö, työväenluokka ja vapaan talonpojan ideaa talonpoikaisväestö.
Mikään näistä suurista henkisistä voimista ei ole syntynyt Korpilahdella, eikä
edes Suomessa, mutta suomalainen yhteiskunta, sellaisena kuin me sen tänään
tunnemme, on näiden voimien tekoa. Vuosikymmenien ajan suomalaisen yhteiskunnan
kehityksen pohjana on ollut erilaisten väestöryhmien järjestelmällinen ja
pitkäjännitteinen edunvalvonta. Se on luonut kaikkia koskettavia sosiaalisia
oikeuksia, suomalaisen hyvinvointivaltion. Ei vain kilpailukykyistä taloutta vaan myös
kohtalaisen hyvän yhteiskunnan.
Toki
tällä suomalaisen yhteiskunnan suurella kertomuksella on toisenlaisiakin
ulottuvuuksia. Talouden kehitys on merkinnyt paikkakuntien autioitumista ja
elinvoimaisten elämänmuotojen katoamista. Tätä ei Korpilahdella tarvitse kaukaa
hakea. Nykyisessä Suomessa horjuvat perinteiset teollisuuspaikkakunnat. Se mikä
meistä näyttää nyt suurelta linjalta tai edistykseltä on monien
yksilöhistorioiden tasolla ollut surullista ja joskus peräti traagistakin. Eikä
suomalaisen yhteiskunnan henki, suurten eetosten yhteispeli, ole muodostunut
saumattomasti eikä vailla dramatiikkaa. Valotan tässä esityksessäni tätä
suomalaisen yhteiskunnan rakentumista yhden sukumme edustajan, kansanedustaja
Kalle Lepolan näkökulmasta.
Kalle
oli syntynyt Lepolan torpan vanhimpana poikana vuonna 1888. Kaikkiaan Lepolan
papalle ja mummulle (Kaarle Lepotöyrylle ja Jalmiina Lakkilalle) syntyi viisi
poikaa ja kaksi tyttöä. Kalle on minun äitini setä, meidän pappa eli
Karisjärven Vihtori oli hänen nuorempi veljensä. Eevertti, joka oli iältään
Vihtorin ja Kallen välissä, oli pitkään Korpilahden kunnan keskeisiä
kunnallispoliitikkoja. Myös Vihtori toimi kunnallispolitiikassa ja mm.
lastenvalvojan tehtävissä. Eevertti sai vanhoilla päivillään pitäjänneuvoksen
aika harvinaisen arvonimenkin. Hän on kirjoittanut Kallesta myös lyhyen
elämäkerran joka löytyy Jyväskylän maakunta-arkiston Kalle Lepolan arkistosta.
Kallella on myös oma mappi Valpon arkistossa.
Tullessaan
kansanedustajaksi vuoden 1917 vaaleissa Kalle oli vielä varsin nuori mies, alle
kolmenkymmenen. Siihen aikaan äänestettiin puoluelistoittain ja
puolueäänestyksessä Kalle oli saanut toiseksi eniten ääniä Hämeen Pohjoisessa
vaalipiirissä. Hän oli ehtinyt olla organisoimassa työväen järjestöjä ja
osuuskauppaliikettä, kierrellyt puhujana ja tullut tunnetuksi. Itse asiassa
Kalle oli aloittanut poliittisen toiminnan heti koulusta päästyään. Kun
Korpilahdelle vuonna 1905 perustettiin torppariyhdistys, oli Kalle siinä
puuhamiehenä. Monta neuvottelua saatiin käydä talollisten kanssa sitä
seuraavien vuosien aikana ennen kuin taksvärkkipäivä saatiin lyhennettyä siitä
12-14 tuntisesta, mitä se oli perinteisesti ollut. Kalle oli neuvottelijana
näissä asioissa ja kierteli maakuntaa puhujana. Osuuskauppaa perustettaessa
vuonna 1915 hän oli jo avainasemassa. Kalle Lepola oli niin ikään aktiivinen
kirjoittaja Jyväskylässä ilmestyneessä Sorretun voima –lehdessä, jossa hän käytti itseironista nimimerkkiä ”Heinosniemen
Hölö”. Kansanedustajana olleessaankin Kalle toimi aktiivisesti Korpilahdella.
Hänen aloitteestaan perustettiin muun muassa Heinosniemen kansakoulu.
Kun
helmikuun vallankumous koitti, keräännyttiin Korpilahdellakin sitä juhlimaan
yhteisvoimin. Tässä juhlassa Kalle Lepola piti räväkän puheen. kahden
venäläisen matruusin välissä seisten hän oli – kuten monet suojeluskuntalaiset
jälkikäteen todistivat – lausunut, että tähän saakka työväki oli vain vaatinut
etuja porvaristolta, mutta tästä lähin se tulisi ottamaan vallan väkivalloin.
Tammikuussa
1918 Kalle Lepola lähti hoitamaan kansanedustajan tehtäväänsä Helsinkiin. Kun
kansanvaltuuskunta otti vallan käsiinsä Helsingissä, Kallesta tehtiin
maatalousasiain valtuutettu, joka kierteli Etelä-Suomessa järjestelemässä mm.
kartanoiden tilanhoitoa ja koulujen rakennushankkeita. Aika arkiselta näyttää
kansanvaltuuskunnan hallinnon hoito asiakirjojen valossa.
Kansalaissodan
rintama kulki Korpilahden eteläpuolella ja myös Kallen Veljet Eevertti ja
Vihtori lähtivät pyrkimään punaisten puolelle, kuten melkein kaikki
kutsuntaikäiset miehet Heinosniemen, Veijon, Vitikkalan ja Kähön kylistä.
Tarkoituksena oli päästä Sysmään. Heidät kuitenkin yllätettiin Luhangan
Judisalossa eräässä torpassa. Eevertti ja kaksi muuta
pääsi
pakenemaan, mutta kiireessä joku oli ottanut eteisestä Vihtorin tallukkaat ja
hän jäi vangiksi. Vihtori oli suurin piirtein minun kokoiseni mies. Kun hän
vapautui Tammisaaren vankileiriltä, hän painoi enää 44 kiloa. Häntä ei
kuitenkaan ammuttu toisin kuin minun toinen isoisäni ja melkein kaikki Kivisen
suvun miehet.
Kalle
sen sijaan siirtyi yhtenä punaisten johtomiehistä jo huhtikuussa 1918
punakaartin ylipäällikön käskystä Pietariin. Hänen tehtävänään oli valmistella tulossa
olevien punapakolaisten siirtolan ja maanviljelystoiminnan aloittamista. Aluksi
asiat eivät tainneet edistyä toivotulla tavalla. Kalle Lepola itse ajautui
Venäjän kansalaissodan pauhuissa ensin Buihin, siitten Jekaterinburgiin ja
Permiin. Hän kirjoittaa itse: ”Olenhan ollut monessa liemessä ja tullut
ymmärtäneeksi niin paljon kulkurielämän surkeutta, mutta myös sen rentoa
reippautta”. Jälkimmäistä epäilemättä tarvittiinkin, sillä Kalle ei vielä
osannut kieltäkään eikä toimeentulon alkeitakaan ollut tiedossa. Veljilleen
lähettämissään kirjeissä hän kuvaa ajautumistaan sahatyömieheksi Permissä.
Sitten hän menee mukaan suomalaisten punaisten perustamaan maanviljelysyhtymään
ja päätyy lopulta poliittisiin tehtäviin. Hän on mukana perustamassa Suomen
kommunistista puoluetta, toimii sen keskuskomitean sihteerinä ja
agitaatiokoulun johtajana.
Neuvostoliitossa
Kalle ehti jo kokea yhtä ja toista. Hän oli paikalla ns. Kuusisen klubin
murha-attentaatissa. Kansalaissodan jälkeen Venäjälle paenneiden punaisten
tunteet kävivät kuumina. Entinen punakaartin johto saattoi viettää ylellistä
elämää Pietarin parhaissa hotelleissa ja ravintoloissa, koska he olivat
paetessaan vieneet mukanaan Suomen Pankin ulkomaanvaluuttaa. Rivijäsenillä ei
vastaavia varoja ollut, elämä oli niukkaa ja ristiriita johtajiin nähden
kärjistyi. Ns. revolveriopppositio iski 31 elokuuta 1920 Kamenno-Ostrovskij
Prospekt 26 sijainneelle klubille. Kahdeksan henkeä sai surmansa, mm. SKP:n
keskuskomitean jäsen Jukka Rahja ja punakomentaja Juha T. Viitasaari. Kalle
Lepola, joka oli toiminut jonkin aikaa klubin puheenjohtajanakin, haavoittui hyökkäyksessä lievästi. Muistolaattaan
kirjattiin valheellisesti ”Valkosuomalaisten murhaamat”, vaikka kyseessä oli
Pietariin paenneiden punakaartin pakolaisten sisäinen välienselvittely.
Vuonna
1922 Kalle Lepola tuli salateitse Suomeen. Miksi hän tänne tuli, ei selviä
oikein mistään. Kuulusteluista ei ilmene, oliko hänellä poliittisia tehtäviä,
vai oliko hän vain matkalla kotiin. ”Siellä hartaasti odotetaan Kalle-poikaa
kotia”, kirjoittaa hän ensimmäisessä vankilakirjeessään.
Kaikki
eivät kuitenkaan odottaneet. ”Täytyy ikävällä sanoa, ettei tässä
kymmentuhantisessa seurakunnassamme ole ikinä syntynyt henkilöä, jonka
hartioita painaisi raskaampi rikos, kuin kansanedustaja Kalle Lepolan ja
katsomme olevamme velvolliset toivomaan, ettei Kalle Lepola ikinä olisi
tilaisuudessa astumaan jalkaansa ainakaan kotikuntansa maankamaralle”. Näin
kirjoittaa Korpilahden suojeluskunta lausunnossaan hovioikeudelle. ”Kauhulla
ajattelee paikkakuntalaiset sitä päivää, jolloin tunnetusti paikkakunnan
verisin valtiorikollinen, kaiken pahan alku ja juuri ja kiihottaja
mahdollisesti saapuu korkealla otsalla kotipuoleensa jatkamaan entistä kirottua
toimintaansa. Varjelkoon hänestä Jumala paikkakuntaa.” Lisää vielä muuan J.
Hannuksela oman kirjeensä.
Oikeudenkäynnissä
tuomari kysyi, oliko Kalle Lepola syyllistynyt johonkin rikokseen ja siihen ei
loppujen lopuksi löytynyt muuta vastausta kuin ”kyllä se työväen johtomies
oli”.
Eikä
Kalle Lepola tätä tietenkään lähtenyt kiistämään. Sen sijaan hän kiisti
syyllistyneensä mihinkään rikolliseen. Puolustuspuheessaan hän lausui: ”Vallankumouksia
ei tehdä rikoslain säätämässä järjestyksessä eikä poliisin lupalapulla. Ei ole
työväen syy, että kapitalistinen järjestelmä jakaa ihmiset kahteen leiriin,
joiden edut ja pyrkimykset ovat vastakkaiset. Tämän tietää jo lapsikin ja
myöskin sen, että työväelläkin täytyy olla oikeus toimia vapautumisensa
puolesta. Toimintaa työväen asian puolesta pidän itselleni työväenluokan
jäsenenä kuuluvana velvollisuutena. Olenko tämän velvollisuuteni täyttänyt
kelvollisesti tai kelvottomasti, siitä antakoon lausuntonsa ja tuomionsa
työläiset, mutta en ole siitä velvollinen tekemään tiliä syyttäjäherroille
täällä.” ”Saapas nyt nähdä, minkälaisessa kurssissa se työväenjohtomiehen
toiminta noteerataan”, hän kirjoittaa vankilasta.
Kolme
vuotta kuritushuonetta valtiopetoksen valmistelusta paukauttaa hovioikeus.
Kansalaissodan aikainen toiminta kuuluu jo tuossa vaiheessa armahduslain
piiriin, mutta Kalle Lepolaa rangaistaan hänen poliittisesta toiminnastaan
Neuvostoliitossa. Korkein oikeus koventaa tuomion seitsemään vuoteen. Kalle
Lepola ehtii istua kuritushuoneessa nelisen vuotta, kunnes hänet vaihdetaan
vankien vaihdossa Neuvostoliitossa vangittuihin Aunuksen retkeläisiin vuonna
1926.
Vapaus-lehti
kirjoittaa vankien vastaanotosta mahtipontisesti: Juhlakentällä tervehtivät
10-tuhantiset joukot valtavin hurraahuudoin tovereitamme. NKP:n Keskuskomitean
jäsen tov. Bubrov tervehti saapuneita
lyhyellä puheella, kohottaen eläköönhuudon Suomen vankiloissa oleville
vallankumoustaistelijoille ja kaikille Suomen työtätekeville sekä Suomen
Kommunistiselle puolueelle. Toveri Lepola
vastasi tervehdykseen selostaen samalla Suomen vankilaoloja. Selostus otettiin
vastaan pitkäaikaisin suosionosoituksin. tov. Bubnov tämän jälkeen luovutti tovereille punaisen lipun merkiksi
Neuvostoliiton ja Suomen kommunistisen puolueen taisteluveljeydestä ja
Neuvostoliiton sekä Suomen työtätekevien taistelun yhteisyydestä. Tämän jälkeen
oli suuret sotilaskilpailut ja näytökset, joita vankiluolista vapautuneet
toverit innostuneina seurasivat.”
Kalle kirjoittaa Neuvostoliiton puolella monenlaisia poliittisia juttuja lehtiin. ”Neljä vuotta valkoisen Suomen vankilassa” kirjoituksessa hän kertoo kuulusteluistaan. Hänet pidätettiin pian rajan ylittämisen jälkeen Kämärän talossa. ”Talon tuvassa nuo vekaleet yrittivät minua ”kuulustella” paukut käsissään ja tappamisuhkaukset huulillaan. … Tuollainen oli ensimmäinen kappale valkoisen Suomen valtiomuotoa, johon tutustuin. Seuraavan kerran sain katsella suojeluskuntalaisia ulkopuolella virantoimituksen saman vuoden Tapaninpäivänä Karjaan asemalla. Täällä näin, miten miespuolisten suojeluskuntalaisten ohella lotatkin rypivät rapakoissa…. Ajatuksissani ihmettelin, miten moninaisin menoin senkin Kristusvainaan syntymää tässä vallkoisten maassa vietetään. Huomaamattani tarkastelin omaakin jouluasuani. Minulle näet niitattiin joulupäivänä muutama kilo rautaa ja kettinkiä sääriini, jota sain hilata ja kilistellä joulun kunniaksi. Ja tuossa köyhän kansan varoilla rypivät lotat pussihousuisine seuralaisineen – tietysti joulun kunniaksi hekin. Kintut kohti korkeuksia juhlivat hekin jumalan pojan syntymistä.”
Kallen
toiminnasta Neuvostoliitossa tulee jonkin verran tietoja ja veljille jokin
kirjekin. Niissä Kalle kirjoittaa kunnon neuvostokansalaisen tapaan: ”Se on
todella mukava tämä elämä ja maailman kulku. Toinen maailma on ihan rappiolla.
Miljoonia työttömiä kapitalismin maailmassa. Tehtaita ja kouluja suljetaan.
Meillä ei ole työttömyyttä, mutta suuri pula työvoimasta. Avataan kouluja.
Kaikkien työläisten alkeiskoulutus ja teknillinen koulutus taattu”. Sitten
Kalle kehuskelee traktorien ja leikkuupuimureiden tuotannolla.
Kovin
jyrkästi kahtia jakautui siis Kallen maailma. Mutta niin jakautui myös
suomalainen yhteiskunta. Työväenluokalla oli oma elämänmuotonsa ja oma
todellisuutensa: puolueet, urheilujärjestöt, osuuskauppaliikkeet,
sivistysjärjestöt, työväentalot. Tutkijat puhuvat työväenliikkeen
leirisukupolvesta. Hyvä ja paha eivät kuitenkaan maailmassa näin
yksinkertaisesti ole järjestettävissä. Yhdessä vankilakirjeessään Kallekin
epäilee. Hän kirjoittaa: ”Näin uuden työväenyhdistyksen talonne kuvan. Kuvasta
se näytti niin vankilalta. Mahtaako se vapauden linna ollakaan.” Neuvostoliiton
todellisuuskaan ei ollut niin yksiselitteinen kuin Kalle lyhyessä kirjeessään
antaa ymmärtää. Vaikka teollisuustuotanto kasvoi, neuvostoyhteiskunnassa oli
paljon hallitsematonta ja kaoottista. Ukrainassa oli suorastaan nälänhätä.
Vaikka monet nousivat johtajiksi ja insinööreiksi, kahden ensimmäisen
viisivuotissuunnitelman aikana tavallisten työntekijöiden reaalipalkat
suorastaan laskivat. Ja sitten oli kaikkialle ulottuva pelko. Stalinin terrori
kävi yhä arvaamattomammaksi. Ensin oli hyökätty vain poliittisten vastustajien
kimppuun, mutta kollektivisoinnin vaiheeksi kulakiksi pääsemiseen riitti, että
omisti yhden lehmän. Toinen toisensa jälkeen vallankumouksen johtajat ja
puolueen aktiivitkin joutuivat vangituiksi ja sortuivat kuolemantuomioiden ja
vankileirien pimeyteen. Vuosi 1937 iski erityisesti kommunisteihin. Vanhan
neuvostovitsin mukaan Moskovassa koputetaan oveen keskellä yötä vuonna 1937 ja
sisältä huudetaan vastaan. ”Ei tänne toverit. Kommunistit asuvat seuraavassa
kerroksessa”. Niin Kalle Lepolallekin kävi, hänet pidätettiin vuonna 1937. Valtiollilsen
poliisin viimeinen tieto Kalle Lepolasta tulee Suomessa sodan viimeisenä
päivänä vakoojana teloitetun Kerttu Nuortevan kuulustelupöytäkirjasta: Kalle
Lepola kidutettiin kuoliaaksi vankileirillä Neuvostoliitossa vuonna 1938.
Mitä
me sitten opimme tästä Korpilahden historian suurimman syntisen
marttyyritarinasta? Palataan alkuun. Suomalaisen yhteiskunnan voima on kolmen
suuren eetoksen yhteispelissä, ei sovittamattomien vastakohtien välillä
käytävässä valtataistelussa. Tältä pohjalta tasa-arvoisimpia yhteiskuntia ovat
pohjoismaat, joissa kaikki yhteiskuntaluokat ovat voimakkaita. Mutta
riittävätkö nämä entiset eetokset nykyisen maailman haasteisiin vastaamiseksi,
on tämän nuoren vuosisadan suuri kysymys.