Tauno Kuoppalan ( s. 1926 ) esitelmä sukujuhlilla 26.7.2003
Karakulman pelimannit ja seutukunnan historian havinaa
Synnyinseudun rinnan alla nukkuu monta raatajaa Jälkipolvi maailmalla polkuansa taivaltaa
Joskus hetken herkän myötä eksyy aatos aikain taa Kunnioipi silloin työtä niiden, jotka peittää maa
Siunaamalla muistaa heitä, köyhempää ja rikkaampaa sinne ennen ehtineitä, missä polku lopun saa
Siunaamalla muistaa heitä, köyhempää ja rikkaampaa sinne ennen ehtineitä, missä polku lopun saa
HYVÄT KORPILAHTELAISET KOTISEUTUYSTÄVÄT!
Tähän tapaan, tutuilla Martti Korpilahden runosäkeillä, olisi isäni Jalmari Kuoppala ehkä aloittanut muisteluksensa, jos olisi itse ollut sitä esittämässä. Sekä äidilleni että erityisesti isälleni oli synnyinseutu jäänyt erittäin rakkaaksi. Hyvin usein he muistelivat lapsuus- ja nuoruusvuosiaan kotiseudullaan Korpilahdella. Isän kohdalla kiintymys syveni hänen eläkevuosinaan. Hän pyrki vierailemaan mahdollisimman usein tutuissa maisemissa. Houkuttelevinkaan ulkomaanmatka ei tuntunut minkään arvoiselta verrattuna syksyisiin Puolakan nuotanvetoihin räntäsateen piiskatessa kasvoja tai pieneen rupatteluhetkeen jonkun vanhan ystävän kanssa lapsena omitun murteen hyväillessä korvaa. Kaikki edellä kerrottu johti aikanaan siihen, että tämä seuraava lähes 100 vuoden takaisia asioita käsittelevä muistelma on meidän jälkipolvien kuultavana.
Nuorena ylioppilaana Kaarlo Sovijärvi kirjoitti Kaikuja Hämeestä-nimiseen julkaisuun kirjoitelman pohjoishämäläisistä pelimanneista. Hän muistelee siinä Jämsän ja Koskenpään pitäjien alueella eläneitä soittoniekkoja. Maisteri Kalle Rauhala toimitti vuonna 1920 neliosaisen teoksen Isänmaan kirja. Hän otti yhdeksi lukukappaleeksi Sovijärven kirjoittaman muistelman. Tämä Rauhala, joka oli Korpilahden Karamäen tyttären poika, liitti siihen lisäksi oman muistelmansa, jossa hän kertoo mm. näin: "Korpilahden Karakulmalla oli myöskin viime vuosisadalla soitontaito. Jo vuosisadan alkupuolella helisteli viulua Karamäen isäntä, kuuluisa häiden soittaja, joka päästeli katrillit ja kalamiehen valssit sydäntä hivelevästi. Hänen suvustaan on tullut sitten soittajasukua. Varsinkin yksi pojista, sittemmin pienen torppansa mukaan Nättilän Matiksi kutsuttu, peri isänsä mestariuden. Hän liitti siihen vielä lähiseudun torpassa eläneen soittajauroon, Kataja-Oton koulun. Kun heidät, Otto ja Matti, sitten joskus uljaammissa häissä pantiin yhdessä soittamaan soiton riemun irti viuluistaan - vuoronperään aina toinen säesti toista - niin niitä tilaisuuksia on muisteltu vuosikymmeniä. Matin musiikkiperintöjä saivat myös hänen poikansa, joista Keski-Suomen kansanlaulajan ja kanteleensoittajan Koskis-Matin sormet pystyivät jonkin verran viuluunkin." Näin on siis kaksi miestä kertonut näistä aikoinaan laajalla alalla kuuluisista pelimanneista. Lienen niitä viimeisiä, joka on Kataja-Oton nähnyt. Yritän ikään kuin viimetingassa kertoa muutamia muistoja hänestä. Näihin sisältyy nähtyä ja kuultua ja lisäksi kerrontaa muistakin myöhemmän ajan pelimanneista. Kataja-Otto ei ollut syntyperäisiä karakulmalaisia. Hän muutti sinne vasta keski-ikäisenä. Hänelle oli annettu ennen muuttoa sukunimi, Vilman. Hän oli syntynyt Jämsän Seppolan kylässä. Hän oli asunut siellä nuoruutensa ja monia miehuusvuosia. Jotkut seutukuntalaiset kertoivat hänen äitinsä olleen ruotsia puhuvan. Jotkut kertoivat Otolla olleen ruotsinkielisen katekismuksenkin. Itse en sitä tosin muista. Olin n. 5-6-vuotias siinä viime vuosisadan loppuvuosina, jolloin tulin Oton tuntemaan ja aloin hänestä jotain muistamaan. Hän oli silloin verraten vanha mies. Ei tosin mikään käppyrä miehekseen. Hän oli semmoinen keskimittainen punakkakasvoinen ja kaiken puolin terveen mallinen mies. Hän teki taksvärkkipäivänsä itse Kuoppalaan ja muutakin työtä niin kuin toisetkin mäkitupalaiset. Hänellä oli ruskeat silmät ja nenä oli kyömy. Tämä hänen kuvansa on jäänyt mieleeni sen vuoksi, että niin monta kertaa häntä sekä katselin että kuuntelin. Hän oli verrattain puhelias. Kun sattui naapurin miehiä koolle, niin hän kertoi mielellään näkemiään ja kokemiaan. Me poikakuutithan viehätyimme kuuntelemaan usein Oton juttuja. Kun hän oli kauan ollut siellä Jämsän kirkonkylässä ja ollut soittajana monen monituisissa häissä ja talkootansseissa, niin hänellä oli paljonkin enemmän kerrottavaa kuin paikkakunnan muilla miehillä. Siihen aikaan lienee ollut harvinaisia tapauksia, että ihmiset olisivat muuttaneet kaupungeista tai kirkonkylistä sydänmaaseudulle. Joudumme pohtimaan, mikä saattoi tämän Vilmanin muuttamaan varsin vilkkaasta ja vauraasta Jämsän Seppolasta hiljaiseen ja syrjäiseen sydänmaakylään, jollainen Karakulma tähän aikaan oli. Muuttoon vaikutti ehkä ratkaisevalla tavalla seuraava tapaus.
1870-luvulla enoni Kalle Kuoppala, kylän kesken sanottuna Petäisen Kalle, eli niitä railakkaampia vuosiaan. Vaikka Karakulmalla oli silloin hyviä soittajia, niin vielä parempia teki mieli etsiä. Niinpä Kalle usein löi varsan valjaisiin ja ajeli silloin uutukaista oijottua ja kaikin puolin parannettua maantietä Seppolaan. Siellä kokoontui sitten seurue, joka muisti soittaa ja laulaa. Siellä oli tämä Vilman, jolla soitatettiin illat, yöt ja päiväkaudet, miten vain sattui. Siellä oli myös Kalle Fredman eli Taavin Kalle, joka oli hyvä laulumies. Tämän seurueen ilonpito herätti nähtävästi huomioita koko Jämsän Seppolassa, koska siitä ajan tavan mukaan tekaistiin viisu, jossa vedeltiin mm. näin: "Petäisen Kalle se pelata osaa ja Taavin Kalle laulaa. Esteriltä polku käy sen vanhan sepän saunaan." Erikoisen musikaalinen enoni ei lienee ollut, mutta niin tenhoava oli Oton soiton mahti, että se pani hänetkin yrittämään. Näistä viisun sanoista päätellen hänkin lienee jonkinmoinen pelimanni ollut. Tähän aikaan Vilman oli jo leskimies eikä hänen muuttoaan ollut estämässä suuri perhekään. Hänellä oli avioliitostaan vain yksi tytär. Kun sitten sattui niin, että semmoinen Kauravainen oli joutunut elämässään sellaiseen toivottomuuden tilaan, että oli päättänyt päivänsä jonnekin Kauravaisvuoren rotkoon, jäi Katajamäen mökki häneltä tyhjäksi. Varmaankin tuli enoni Seppolan matkoillaan ilmaisseeksi, että hänellä olisi siinä Petäisen mäellä tyhjä mökki, johon sopisi muuttaa asumaan. Vilman muutti Katajamäkeen. Kataja-Otoksi hänen nimensäkin vakiintui vähitellen. Oton vaimo tunnettiin Kataja-Mantan nimellä. Katajamäki sijaitsi noin kivenheiton päässä Petäisen kartanolta, aivan pajan takana. Kävin usein siinä, kun Otolla ja Mantalla oli suunnilleen samanikäisiä lapsia, jotka sopivat hyvin leikkikumppaneiksi. Vaikka hyvin muistan sen, miten pieni se mökki oli, niin mittasin kuitenkin tässä aivan hiljattain sen miltei maantasalle maatuneet multapenkit. Ne olivat n. kolme ja puoli metriä kunnekin. Lattiapinta-alaa oli n. 13 neliömetriä. Uuni, jonka pesässä Manta kahvinsa ja ruokansa keitti, oli jonkinlainen takan ja kakluunin sekasikiö. Tuvan ja saunan välillä oli kapea välikkö, jossa tuulen ja sateen suojaksi oli asetettu pystyyn riukuja. Lehmää varten oli navettapahanen ja sen vierellä pieni hökkeli, johon sirppiheinät, riipulehdet ja lehtikervot talvea varten voitiin varastoida. Siihen aikaan jolloin minä kykenin Katajamäessä käymään, ei Otolla enää ollut viulua. Hän oli jo muutama aika sitten lopettanut soittonsa. Kuulemani mukaan jolloinkin noin 1890 hän oli sen aivan jyrkästi lopettanut. Kautta aikojen on ollut ihmisiä, jotka ovat sanoneet tanssin olevan syntiä. Tätä asiaa pohtiessaan oli Kataja-Ottokin kulkenut hiukan aralla omallatunnolla. Kerran palatessaan soittomatkoiltaan hän näki Matinnoron notkossa, joka on Karamäen ja Petäisen välillä, sellaisen näyn, joka kehotti häntä lopettamaan. Tällöin hän lienee ollut noin 50 vuoden ikäinen. Kataja-Otto muutti sitten tämän vuosisadan ensimmäisinä vuosina asumaan Petäisen saunakamariin ja saunaan. Karamäen saunaan hän kuoli kesäkuussa1910. Tämän muistelman alussa on jo viitattu, miten monet kansanpelimannit kävivät tämän Kataja-Oton koulun. Nuotteja Otto ei tuntenut, korvakuulolta soitti. Otto kyllä kertoi, että sitä hän sai monta kertaa katua, ettei ollut maksanut pyydettyä 10 markkaa, jolla hänelle olisi opetettu nuottien tunteminen. Mahti ei mene maanrakoon, vaikka mahtajat menevät, pitää paikkansa tässäkin tapauksessa. Vielä kerran puhkesi Oton ansiosta uusi vesa Karakulman hiljalleen riutuvaan ja häviävään kansanpelimannien kannokkoon. Ottoa oli kuunnellut hänen parhaimman maineensa aikoina semmoinen nuori poika kuin Pispan Kalle. Tämän Kallen vanhemmat olivat ruotulaisia eli niin kuin Korpilahdella sanottiin junnaria, jotka kiersivät töissä talosta taloon. Näissä oloissa ei Kallella luonnollisesti ollut rahaa viulun ostoon, mutta Oton innoittamana hän ei antanut periksi. Hän rustasi itse pärepuusta ja päreistä viulun, laittoi jouhista kielet ja teki rokan. Näin saattoi jo sitten vallan mainiosti harjoitella viulunsoitossa tarvittavaa sorminäppäryyttä. Kataja-Oton ja Nättilän Matin tasolle ei tämän Kallen taito eikä maine koskaan kohonnut. Lieneekö hän kovin kauan soitellutkaan. Ei hänellä ainakaan silloin, vuonna 1900, jolloin hän muutti takaisin Karakulmalle, ollut viulua. Eikä ollut viulua vuosisadan vaihteessa koko seutukunnalla. Lähin viulun omistaja ja soittaja lienee ollut Vanhatalon isäntä Leustussa. Hanuri - valtaosaltaan 1-rivinen - oli siirtämässä ja jo siirtänytkin viulun syrjään.
Kun Pispan Kalle edellä mainittuna vuonna 1900 palasi takaisin Karakulmalle, asettui hän asumaan Petäisen ja Savilaakson välillä olevaan Hauvalan torppaan. Poissaolovuosinaan hän oli hankkinut itselleen sukunimenkin. Hän palasi Kalle Heiskasena. Karakulmalla elettiin vuosisadan vaihteessa vahvasti uskonnollista aikaa. Näkyvämpänä harrastuksena oli pyhäkoulu, jossa kävivät lapset oppilaina ja vanhemmat kuuntelijoina. Tanssit rajoittuivat talkootansseihin, kesällä leikkuutalkoisiin ja talvella muutamiin kehruutalkoisiin. Mutta sitten kun marraskuun suurlakko 1905 pani puhaltamaan uudet tuulet, se puhalsi sammuksiin myös sen uskonnollisen elämän hehkun. Seudulle perustettiin työväenyhdistys ja se siirsi keski-ikäistenkin ihmisten harrastukset miltei kokonaan näihin ajallisiin asioihin. Sanoma uudesta paremmasta yhteiskunnasta teki mielet keveiksi ja alettiin kaivata kevennystä ja huvia siihen ylen yksitoikkoiseen arkiseen elämään. Alkuaikoina työväenyhdistysten toiminta olikin valtaosaltaan huvitoimintaa. Yhdistykset järjestivät ohjelmallisia tanssi-iltamia ja tarvittiin soittajia. Edellä tuli kerrottua, että Heiskasen Kallella ei ollut tähän aikaan viulua. Perustetun työväenyhdistyksen ukot päättivät ostaa viulun. Tämä tapahtui talvella 1906. Muistan sen hinnan olleen 10 markkaa. Silloin elettiin ensi-innostuksen aikaa, joten Heiskanen lupautui ilman korvausta soittamaan kaikissa yhdistyksen toimeenpanemissa tansseissa. Muutamia vuosia myöhemmin hänelle alettiin maksamaan palkkaa markka illalta. Sellaisena se taisi pysyä koko ensimmäisen maailmansodan jälkiaikoihin asti, jolloin tapahtui muutos rahanarvossa. Muistini mukaan Kalle soitti sekä leuan alta että polvelta. Heiskasen Kalle täytti soittajan tehtävänsä paikkakunnalla jotenkin tyydyttävästi. Yhdistystoiminnassa tarvittavan soiton lisäksi hän soitteli seutukunnan talkootansseissa ja yleensä missä soittajaa tarvittiin. Siihen aikaan polkka oli valta-asemassa tanssien joukossa. Lisäksi tanssittiin valssia, jenkkaa ja masurkkaa eli korpilahtelaisittain masulkkaa. Vinjenkkaa eli vinteriskaa tanssivat vain muutamat taitavimmat, joskus ikään kuin taitonsa näytteeksi. Heiskanen osasi soittaa myös katrillin ja sitä tavallisesti vanhempi polvi esitti näytteeksi vanhan ajan tansseista. Yhdistystoimintaan kuului semmoinenkin toimintamuoto, jota sanottiin perheiltamaksi. Ne oli tarkoitettu vain yhdistyksen jäsenten keskeisiksi. Niissä keski-ikään ehtineet ukot ja akat innostuivat pyörimään nuoruusvuosina tanssimaansa kieputusvalssia. Sen rytmi oli varsin vauhdikas, lähennellen polkan tahtia. Näin kuvaili Jalmari Kuoppala ( 1892 - 1971 ) omakohtaisia kokemuksiaan. Seuraava perustuu Tauno Kuoppalan keräämiin haastatteluihin.
Kuten muisteluksen alussa kerrottiin, tiedettiin seutukunnalla olevan jo viime vuosisadalla soiton taidon hallitsevia henkilöitä. Korkealla Raajinmäellä, jolta kaskiviljelyn aikaan Päijänne kimmelsi komeasti etäisyydessä, harrastettiin myös soittamista. Tosin ei niinkään varsinaisella pelimannitasolla. Siellä Hermanni-isäntä opetti n. 1890 itse rakentamallaan virsikanteleella virsiä ja lauluja lapsikatraalleen. Suonikielinen kannel on edelleen soittokelpoisena Hermannin pojanpojan Taunon hallussa Keuruulla. Torpassa lienee ollut myös normaali useampikielinen kannel, koskapa Hermannin Jalmari-poika vielä 1930-luvulla yli 40-vuotiaana soitti sitä ns. virolaisella eli meille tutulla sulkutavalla. Soimattomat kielet painettiin sormilla soimattomiksi ja sävel soitettiin soinnuin vetämällä esim. tulitikulla poikki kanteleen kielen. Mm. Isä- Matin polkka soi näin railakkaasti. Aikaisemmin mainitsin, että hanuri syrjäytti viulun vuosisadan alussa. Saalahdella 1893 syntynyt Uppalan isäntä Aleksi Vainio oli ensimmäisen maailmansodan aikana Helsingissä kivimiehenä. Siellä soittamaan innostuneena hän toi kotiin palatessaan mukanaan 2-rivisen Hohner-hanurin. Luonnollisesti hänestä tuli kyläkunnan tilaisuuksien pelimanni. Siihen aikaan nuoriso kokoontui mm. Uppalan ja Kitulan välisen polun varteen kyhätyllä pienellä tanssilavalla. Vielä sotien jälkeen uppalainen soitteli. Tavallisesti hän soitti tanssien muutaman alkukappaleen ja joku nuorempi jatkoi sen jälkeen. Ominaisinta Aleksin soitossa oli ollut hyvä tahdikas rytmi. Toinen tunnettu tanssi- ja piirileikkipaikka oli Lemetin saaren laakea kallio. Vielä sota-aikana nuoriso piti siellä luvattomia nurkkatansseja. Täällä musiikista vastasi monta kertaa taitava huuliharpun soittaja Robert Vainio. Saalahdella esiintyneeseen soittajakaartiin kuuluivat myös Saakosken Kokkisen tien varrelta kaksi veljestä, Uuno ja Rauno Tammi. He soittivat tavallisesti yhdessä, Uuno viulua ja Rauno hanuria. Kyläkunnalla tunnettiin vielä pelimanneina Reino Heiskanen sekä Yrjö ja Eino Järvinen. Karakulmalla liikkui joskus kiertävänä soittajana Heituva-Janne- niminen 2-rivisen soittaja. Nimensä hän oli saanut soittotavastaan. Hän oli soitossaan niin elävästi mukana, että kun hän aloitti polkan penkin toisessa päässä niin lopettaessaan oli toisessa. Kuinkapa sitten Puolakan suunnalla? Siinä Puolakan ja Isolahden teiden risteyksen tuntumassa oli pieni Kyyrölän torppa, jossa asusteli rajasuutarin poika Kyyrölän Hanne perheineen. Oikealta nimeltä hän oli Hannes Flinkman. Hänen Tyyne-vaimonsa tunnettiin pitkäaikaisena Saarelan talon palvelijana. Hanne hoiti kyläkunnan tanssimusiikkitarpeen 1910-1920-luvuilla 2-rivisellään. Myöhemmin Hanne muutti ensin Särkijoelle ja lopuksi Lahenvuorenmäen pieneen keltaiseen rakennukseen. Yksi Hannen pojista työskenteli mm. Nurmisen liikenteen linja-auton kuljettajana. Juonaan Iivari Puolakan talon vajassa oli hyvä lattia ja siellä tanssittiin oman talon Reino Puolakan viulun tahdittamana. Reino soitti lisäksi maaseudulla silloin harvassa talossa olevaa urkuharmoonia. Ahvenuksen-Puolakan kärrytien varrelta löytyi viulupelimanni. Välilän Kallen viulun soiton mukaan Nakkerpohjan nuoriso karkeloi tavallisesti kesäisin Isolahden tien varrella olleella Sakarin kemulla. Kun soittajaa ei aina saatu, leikittiin #leskistä" tai Lutakon Hiekkasen torpan Riku-poika lauloi tai rallatti tahdin. Sunnuntai-iltojen karkelointi saattoi monesti jatkua pitkälle yli puolenyön. Omaksi ja vanhanpääläisten iloksi 2-rivistään soitteli silloin tällöin Isorannan emäntä Hilma Järvinen. Hänen Martti-poikansa oli "mahoton tanssaamaan", kuten Alli Ahvenus muisteli. Hänen kertomansa mukaan Martti oli kerran kaatunut kesken tanssin ja paikalle oli jäänyt iso märkä paikka. Putosipa hän kerran kuulemma Koittolan kellariluukunkin läpi kannella tarpeeksi tanssahdeltuaan. Samoihin aikoihin gramofoni alkoi tulla kilpailijaksi kansanpelimanneille.
Vanhanpään pelimanneista vanhempi väki muistanee vielä viulunsoittajan Urho Uutelan. Harvinaisemman instrumentin virsikanteleen innokkaana soittajana tunnettiin Savilaakson läheisen Lepolan torpan Roope Rantanen. Roopella oli hyvä lauluääni. Sen aikainen tapa oli, että vainajan lähtiessä kotoaan veisattiin virsiä ja näissä tilaisuuksissa Roopen osa oli toimia lukkarina. Tätä kaunista perinnettä muistetaan vietetyn vielä Ahvenusjoen varrella asuneen Kosken Edlan kuollessa, jolloin esilaulajana oli ollut Peltomaan räätäli. Ensimmäisen maailmansodan puolen välin paikkeilla Ahvenuskylällä enteiltiin kyläkunnan saavan oman pelimannin. 1904 syntynyt Paavo Ahvenus oli jo aloitellut soittamista myöhemmin Amerikkaan matkanneen Jalmari-veljensä huuliharpulla. Kun soitto näkyi käyvän, osti Lauri-veli hänelle 2-rivisen Paavon ollessa silloin 12-vuotiaana kansakoulun toisella luokalla. Soittaminen edistyi suotuisasti ja niinpä Paavolle hankittiin 3-rivinen italialainen Dallape & Figlio hanuri. Aili-emäntä kertoi tapauksen soittajan alkutaipaleelta, jolloin Laurikin vähän soitteli. Särkijoen koulun opettaja tuli siskonsa kanssa Juholle kyläilemään ja Lauri halusi tanssittaa neitejä. Paavo esteli ja onnistui menemään piiloon. Kun hän aikanaan tuli takaisin, olivat neitoset vielä talossa. Ja Paavo joutui pelariksi. Vanhaan Jämsään kuuluneena Moiskalan kylän asukkailla oli edelleen kiinteät niin aineelliset kuin kulttuurilliset yhteydet emäpitäjään. Korpilahden kirkolla saatettiin käydä vain 1-2 kertaa vuodessa. Ei siis ollut ihme, että Paavo kävi usein soittamassa Patajoen suulla olevassa punaisessa 2-kerroksisessa vajassa. Siellä alhaalla tanssittiin ja yläkerroksessa pidettiin "puhvettia". Tähän aikaan Juokslahden nuorisoseuran toiminta eli voimakasta aikaa. Paavo jopa haettiin kotoa sinne soittamaan. Täällä kävi soittamassa myös Vekkulan Runkkalan torpan Kalle Heinonen 2-rivisellään. Hän oli ollut maailmansodan aikana eri puolilla Suomea venäläisten vallitöissä ja opetti nyt Paavolle siellä oppimiaan kappaleita. Seutukunta oli saanut soittajan talkoisiinsa, rekiäisiinsä ja iltamiinsa. Paavo soitti soittamisen ilosta. Joskus hänelle maksettiin soitosta, joskus ei. Avioiduttuaan 1920-30 lukujen vaihteessa soittaminen jäi talon isännyyden ottamisen jälkeen vähemmälle. Talojen ohella nuoriso kokoontui karkeloimaan joskus sunnuntai-iltaisin Päijänteen rantaan ns. Myllyrannan kemulle, joka on nykyisen Rentolan huvilan kohta. Paikka palveli entisaikoina mm. kirkkoveneen satamapaikkana. Tällä muutaman aarin alalla iltojen pimennettyä nostettiin lyhty puun oksaan, jotta nähtiin paremmin jalkojen asettelu. Myös Ahvenuksen talon pajakenttä oli suosittu piirileikkipaikka. Tulkoon tässä kerrotuksi eräs muistelus kyläkunnan touhuista. Vuonna 1920 aloitti Ahveluksen koulu toimintansa. Opinahjosta innostuneena kyläkunta aloitti rahankeräyksen urkuharmoonin hankkimiseksi koululle. Monia iltamia pidettiin keräyksen merkeissä, mm. Petäisissä ainakin kolmet. Opettaja Siviä Ahvenus perusti sekakuoron, jonka yhtenä päälauluna muistetaan Maamiehen laulu. "On nuoruusaika toukojen, maa lämmin silloin on. Siks´uutterasti kyntäen se saata kuntohon…" Hyvinä laulajina kerrotaan olleen mm. Petäisen Tyynen ja Kuoppalan Einarin. Kun koulun toiminta sitten päättyi noin 40 vuotta myöhemmin, ilmoitti kunta pitävänsä huutokaupan koulun jäämistöstä. Silloin todettiin, että urkuharmooni ei olekaan kunnan omaisuutta vaan kyläläisten. Harmooni myytiin kuitenkin huutokaupassa Karamäen talossa, jonne koulun tavarat oli siirretty kunnan nuorisotoimen otettua koulutilat käyttöönsä. Saaduilla varoilla pidettiin kotiseutujuhlat Savilaaksossa Siviä Ahvenuksen kotona. Harmooni päätyi huutokaupassa Kytölän taloon, missä Pentti-poika sitä soitteli. Soitteli myös vähän viulua ja harmonikkaa. Urkuharmooni kulkeutui ensin Aune-emännän mukana Jämsään ja hänen kuoltuaan Pentin talouteen Helsinkiin. Parinkymmenen vuoden vähän hiljaisemman kauden jälkeen voidaan Karakulman pelimannien kaartiin katsoa lukeutuvan vielä yhden soittajan. Uppalan pojilla oli 1940-luvun lopulla 5-rivinen harmonikka. Paavo Ahvenuksen poika Juhani kävi tällä pelillä opettelemassa silloin tällöin. Kun "näpelehtiminen" koskettimilla alkoi sujua, osti isä-Paavo 15-vuotiaalle pojalleen Kukkolan tehtaan 3-äänikertaisen 5-rivisen soittimen. Vähitellen voitiin todeta, että kyläkunta oli saamassa oman pelurin jälleen - ja saikin pitkäaikaisen. Viimeiset 50 vuotta Juhani on täyttänyt Karakulman pelimannin tehtävän. Ei yksinomaa soittajana vaan myös säveltäjänä ja sanoittajana. Vielä 1950-60 lukujen vaihteessa saatiin Korpilahden kirkolla kuulla tosi koskismattilaista ja samalla myös sitä vanhaa karakulmaperäistäkin pelimannimusiikkia, kun yhteiskoululla mieskuoron harjoituksissa suvun vesa Esko Koskinen nosti viulun leukansa alle ja kanttori Paavo Ilomäki istui harmoonin pukilla . Hymyhuulin kuulijat jaloillaan polkan tahtia polkien ihailivat Eskon sormien leikkimistä viulun kielillä kevyen hartsipölyn leijaillessa soittajan ympärillä.